Helsingin Kaivopuiston ranta
Kun syksy saapuu Helsinkiin, kaupungin ilme muuttuu kuin huomaamatta, lähes vaivihkaa, samalla tavoin kuin meri vetäytyy hiljaa tuulen työntäessä sen aaltoja rannasta kauemmas.
Kaivopuiston ranta, joka vielä hetki sitten kuhisi ihmisten naurusta ja elämän äänistä, on yhtäkkiä hiljainen. Kesän vehreys ja värikkyys on haalistunut, ja jäljellä on vain hentoa harmautta, kuin kaupunki vetäisi harson kasvojensa eteen suojellakseen itseään syksyn purevalta hengitykseltä.
Kävelytiet ovat autiot, ja puiden viimeiset lehdet roikkuvat sitkeästi oksillaan, aivan kuin yrittäisivät pidätellä mennyttä kesää vähän kauemmin. Ilmassa on uutta syvyyttä, painoa, joka vetää kaiken ympäröivän hieman hitaammaksi ja hiljaisemmaksi. Kun katson tätä maisemaa, tuntuu kuin kaupungin syke hidastuisi ja kadut, joita aurinko ennen kuumensi, olisivat nyt kietoutuneet hämärän ja kosteuden lempeään, mutta kaihoisaan syleilyyn.